01. The Definition
02. Jumping All Over The World
03. The Question Is What Is The Question?
04. Enola Gay
05. Neverending Story
06. And No Matches
07. Cambodia
08. I'm Lonely
09. Whistling Dave
10. Marian (Version)
11. Lighten Up The Sky
12. The Hardcore Massive
13. The Greatest Difficulty

Alkuun kaksi tärkeää pointtia:

1) Saksalaisella, eurohenkisemmällä trancemusiikilla on mennyt huonosti todella, todella monta vuotta. Todennäköisesti yksi kaikkien aikojen suosituimmista saksalaisista yhtyeistä, Scooter on siinä samassa hiipunut parhaiden vuosiensa kukoistuksesta, mutta huonoja albumeita ei ole tasonlaskusta huolimatta tullut 2000-luvulla vastaan.
2) Scooter on vuodesta 1994 julkaissut peräti 12 studioalbumia, jotka ovat olleet jokainen jokseenkin erilaisia ja monipuolisia sisällöltään. Scooterin vahvuus on aina ollut monipuolisuus, ja kaikkia elektronisen musiikin tyylisuuntia on albumeilla kuultu. Ensin se oli vauhdikasta Happy Hardcorea, sittemmin se muuntui trancemmaksi. Oikeastaan tyyli muuttui aina sen mukaan mikä oli suosituinta klubisoitossa.

Vuonna 2007 ainakin Euroopassa suosittu ilmiö oli eräänlainen jumpstyle-suuntaus, jonka piirteisiin kuuluvat ainakin kipakat saksasoundit (ns. sahat) ja vauhdikas rytmi joka muistuttaa käsien taputusta. H.P. Baxxterin, Rick J. Jordanin ja tuoreimman kolmannen lenkin, Michael Simonin viimeisin albumi edustaa juuri tätä tyylisuuntaa. Tässä vaiheessa voidaan sitten todeta vielä sellainenkin seikka, että en pidä ollenkaan tästä ylipirteästä suuntauksesta. Nyt se on kuitenkin totta - mahtava Scooterin kolmikko on väsännyt todella aneemisen albumikokonaisuuden, jos sitä kokonaisuudeksi edes voi kutsua. Se on lisäksi myös hyvin rasittava ja yksipuolinen. Koko albumi sisältää introja ja Marian-biisiä lukuunottamatta pelkästään sitä itseään - eli jumpstylea. Kyseinen Marian on siis cover Sisters Of Mercyn kappaleesta, ja se luottaa tunnelmoivaan taustaan ja H.P. taitaa jopa laulaa eikä karjua. Aiemmilla Scooterin levyillä Marian olisi lähinnä riviraita, mutta tämän albumin parhaaksi se nousee helposti jo sillä että se ei edusta tuota em. tyylisuuntaa.

Scooterin levyt on perinteisesti startattu tunnelmallisilla introilla ennen varsinaista menoa ja meininkiä. Kyllä, tämäkin albumi aloitetaan "seksikkäällä" naisen selostuksella siitä mitä hyppiminen on( ! ). Tällä kertaa ei se kunnon meininkikään ala ollenkaan. Keskinkertainen nimikkokappale Jumping All Over The World alkaa kyllä nasevalla rytmin paukutuksella ja H.P. yrittää luoda omalla räppäyksellään energiaa kappaleelle . Ensimmäiset sekunnit meininki on kohtalaista, mutta koko homma pilataan huippuärsyttävällä "kurreäänellä", joka on sittemmin kyllä lähempänä 10-vuotiasta pikkupoikaa. Biisi koettaa olla rankka, mutta näin keskinkertaisesti ei kuulu Scooterin albumin käynnistyä. Lopputulos on melkoinen sekamelska, ja suorastaan tyylitajuton renkutus. The Question Is What Is The Question?-nimihirviö hirvitti jo ennen albumin julkaisua muullakin tapaa kuin nimellänsä, mutta niin hassua kuin se onkin, se kuuluu tämän albumin kuunneltavimpiin kappaleisiin. Kurrevokaalit eivät paljoa tässäkään mieltä kohota, ja hirveät saksasahat taustalla riipivät korvia, mutta Hans-Peter pelastaa varsin innostavilla huudoillaan kappaleen täydelliseltä toimimattomuudelta. Menee jotenkuten popitusmusiikkina autoreissuilla.

Albumilla on koettu muutenkin melkoinen oravavoksu-vallankumous, sillä näiden kahden kappaleen lisäksi Neverending Story, And No Matches ja I'm Lonely ammentavat vähäisen vetovoimansa kyseisestä vikinästä. Neverending Story tarjoaa hieman pehmeämpää kurrelaulua, ja kertosäe on kohtalaisen menevä, mutta muuten biisi on vanhan satuklassikkobiisin raiskausta tusinasoundein. I'm Lonelyn taannoinen singleversio oli ihan maistuva, koska se oli muokattu hieman trancehenkisemmäksi ja oravavokaaleita pehmennetty - albumiversio on sitten jotain ihan muuta. Sama homma kuin edellä mainitussa nimihirviössä - H.P:n karjunta tyhjine sanomineen pitää biisin juuri ja juuri kuuntelukelpoisena, mutta rauhoittavan osuuden Tiku (vai Takuko se oli) on kyllä vetänyt liikaa heliumia keuhkoon ja tärvelee kappaleen miltei täydellisesti. Ja biisihän on alunperin Felix Projectin käsialaa, joten puhdas raiskaus tämäkin. And No Matches nappaa kertosäkeensä idean Emilian Big Big Worldista. Kovinkaan tyylikkäästi ei olla tätäkään kurrebiisiä hoidettu, mutta kyllä se menee kuitenkin albumin vähemmän rasittavaan kastiin.

Albumin hirvittävistä hirvittävimmät teokset löytyvät instrumentaalipuolelta - siltä osastolta, jolta Scooterin 2000-luvun aikaisempien kiekkojen tärkeimmät kantavat voimat ovat yleensä löytyneet. Kim Wilden Cambodia on pilattu niin täydellisesti kuin vain on voitu. Muoviset "melodiat" ja ylibassotettu rynkytysbiitti taputuksineen tekevät siitä yhden kaikkien aikojen surkeimmista kappaleista. Enola Gay on lähes yhtä hirvittävä mukamas räväkkine "hot style baby"-toistoineen ja lähinnä lällättelyltä kuulostavine kurremölinöineen. Kovin korni versiointi, siitä voisin pienen plussan antaa. Instrumentaalisen osaston edustajat maistuvat nekin melko puulta. Lighten Up The Sky sekä Hardcore Massive menevät hardstylen puolelle. Molemmat melko päättömiä mäiskytyksiä, joista vain äärimmäinen rankan konemusiikin ystävä voi saada jotain irti. Whistling Dave sen sijaan hyödyntää jo kovin kulunutta tetristeemaa. Rakenteeltaan se on samaa tusinajyystöä kuin seuralaisensa albumilla, mutta ei niin päätöntä pauhausta kuitenkaan.

Scooterin tuotannon taso on 2000-luvulla enimmäkseen laskenut, mutta vuoden 2005 Who's Got The Last Laugh Now? ja myös vuonna 2007 julkaistu The Ultimate Aural Orgasm olivat lupaavia tulevaisuuden kannalta - Jumping All Over The World on kuitenkin taas uusi syöksy syvälle suohon. Albumilta kuulee miten sen kanssa on kiirehditty vuoden 2007 joulumarkkinoille. Huonoja albumeita tulee vastaan aina silloin tällöin, mutta näin kamalaan kiekkoon ei ihan joka vuosi törmää. Albumilla ei ole oikeastaan ainuttakaan oikeasti hyvää kappaletta, vaan hyvät asiat pitää tällä kertaa suorastaan etsimällä etsiä jokaisesta kappaleesta.  Vaikka kovin jumpstylebuumi on ilmeisesti jo hellittänyt, Scooter ei näytä tätä tyylisuuntaa jättävän. Tällä hetkellähän kaupoissa on jo uutta versiota tästä albumista, jossa on extroja vaikka kuinka, mutta en voisi edes pahimmissa unissani kuvitella maksavani siitä täyttä hintaa. Masentavaa tämä on sanoa, mutta yksi suosikkibändeistäni on tehnyt yhden tämän vuosituhannen surkeimmista albumeista. Ei tätä voi suositella edes Scooterin pitkän linjan faneille. Juuri tällaiset albumit innostavat konemusiikin inhoajia puhumaan siittä napin painamisesta...

1/10