01.   The Dream

02.   You Know It All

03.   Dark Land

04.   You Will Not Leave Me

05.   Who Cares

06.   Still With Me Today

07.   Give Me Wings

08.   I Belong To You

09.   Trust

10.   This Day

Kimmo Korpelan ja Miia Rautkosken muodostama G-Powered taitaa olla ainoa laatuaan kotimaisen gospelmusiikin maailmassa.  Sanoitukset käsittelevät uskonnollisia asioita kuten gospelmusiikissa kuuluukin, mutta G-Powered ilmaisee sanomansa muista gospelbändeistä poiketen tiukkaan eurodancetyyliin, joten yhtyeen musiikista on helppo innostua niidenkin, jotka eivät muuten gospelmusiikista muuten niin välittäisikään. G-Poweredin aikaisemmat albumit ovat olleet suomenkielisiä, mutta tämä viimeisin albumi Trust luottaakin täysin englanninkieleen, mikä varmasti johtunee siitä, että yhtye ponnistaa hyvää vauhtia ulkomaille viime vuotisen Eurodance Web Awardsin kolmannen sijan tukemana. Albumista on kuitenkin tulossa myöhemmin vielä suomenkielinenkin versio.

Trust yllättää ainakin siinä, että se on aikaisempia albumeita trancehenkisempi.  Henkilökohtaisesti trancen ystävänä siitä onkin helppo kiitosta antaa, vaikka trancempi meinkinki ei tällä hetkellä olekaan ihan niin muodissa elektronisen musan maailmassa. Ainakaan tällä albumilla ei juosta trendien perässä, ja hyvä niin! Sävellykset ovat tuttuun tyyliin enimmäkseen Miian kynästä ja sanoitukset Kimmon käsialaa, jotka Maria Lappi on kääntänyt englanninkieliseen muotoon.  Tuotannollisesti kappaleet ovat aikaisempaa jykevämpiä ja sävellykset ovat kerrassaan mainioita tuttuun G-Powered-tyyliin.  Kitaraa ja pianoa käytetään rehellisessä dancepop-hengessä hienosti. Ongelmana on kuitenkin hieman se, että biisit ovat turhankin yksitotisia, vaikka jokaisessa kappaleessa energiaa piisaa yllin kyllin. Albumilta voisi ottaa oikeastaan ihan minkä tahansa biisin singlelohkaisuksi, eli kappaleet toimivatkin erikseen huomattavasti paremmin. Albumia kuunnellessa pääsee hieman jopa tylsistymään, koska trancebiitti tamppaa kappaleesta toiseen pääasiassa samalla tahdilla, (ajoittain) turhankin samankaltaisilla melodioilla ja sanoituksetkin pääsevät ehkä englanninkielestä johtuen menemään ns. ohi.  Miian äänestä homma ei tosin nytkään jää kiinni. Veikkaanpa, että tuleva suomenkielinen versio tulee kuitenkin kolahtamaan itseeni varmasti paremmin.

Albumin parhaimpiin teoksiin kuuluvat mielestäni molemmat albumia edeltäneet sinkut The Dream ja Still With Me Today, vaikka kummankin suomenkieliset versiot paremmin rokkaavatkin. I Belong To You, Dark Land ja You Know It All ovat myös mainioita niin vetovoimaltaan kuin tunnelmaltaankin.  

Suoraviivaista, energistä ja ennen kaikkea rehellistä dance/trancepoppia ei tehdä tänä päivänä edelleenkään liikaa, vaikka ”suomidance” onkin viime vuosina päätään nostanut huomattavasti. Vaikka tuotanto on mainiota ja biisit sanomaansa myöten varsin kauniita, Trust ei kokonaisuutena nouse ihan niin koukuttavaksi kuin odotin, mutta innolla odotan sen suomenkielistä vastinetta. Tämäkin lätty toimii hyvin tässä hetkessä, ja eipä näitä englanninkielisiä suomidancealbumeitakaan ole DCX:n Flying Highin lisäksi montaa viime vuosien aikana julkaistu. Sen kun ottaa huomioon, on myös englanninkielinen meininki tervetullutta kotimaisen popahtavamman dancemusiikin kirjoon.

7/10

01. Bombs (feat. Harry Collier)
02. Spiders, Crocodiles & Kryptonite (feat. Robert Smith)
03. Music Matters (feat. Cass Fox)
04. Nate`s Tune
05. I Hope
06. Last This Day (feat. Dido)
07. To All New Arrivals (feat. Harry Collier)
08. Hope & Glory (feat. One Eskimo) 
09. A Kind Of Peace (feat. Cat Power)
10. The Man In You
11. Emergency

Englantilainen Faithless on ollut jo vuosien ajan yksi konemusiikin selkeimmistä edelläkävijöistä. Itse olen vasta hiljattain tutustunut tämän yhtyeen soundiin lähemmin, ja loppuvuodesta 2006 ilmestynyttä albumia To All New Arrivals tuli kyllä vartoiltua riittämiin. Siinä missä kokoelma Forever Faithless hienoisesti petti minut, To All New Arrivals osasi kyllä yllättää huimasti. Ja taas sitä huomaa - valitse kunnon pitkäsoitto, äläkä mitään best of-kokoelmaa, sillä kyseiset julkaisut voivat joskus antaa aivan väärän kuvan koko artistin tuotannon tasaisuudesta ja nerokkuudesta. To All New Arrivals on nimittäin yksi kovimmista albumeista, mitä on viime vuosina julkaistu, ja käsitykseni Faithlessin tuotannosta muuttui entistäkin positiivisemmin.

To All New Arrivals käynnistyy hetimmiten melodisissa tunnelmissa, albumin ensimmäisellä sinkkulohkaisulla nimeltä Bombs, jolle äänensä antaa vakioäänen Maxi Jazzin lisäksi Harry Collier, jonka lauluäänessä on yllättävänkin paljon samaa, kuin Didon äänessä. Ja sehän sopii Faithlessin musiikille erinomaisesti. Spiders, Crocodiles & Kryptonite on kiistatta To All New Arrivalsin ehdoton kohokohta. En muista, koska viimeksi olisin kuullut missään biisissä yhtä eläväistä äänten kirjoa. Rytmillisesti mennään lähemmäs eksoottista tunnelmaa, The Curen laulaja Robert Smith on äänessä, ja Curea käytetään hyödyksi vielä kyseisen yhtyeen Lullaby-biisin samplella, joka sulaa tähän taideteokseen saumattomasti. Maxi Jazzin osuudet pelaavat ja melodiat ovat taas kerran sulassa sovussa niin herkkiä kuin napakoitakin Myös biisin loppupuolen pikkuvauvaspiikki on hauska lopetus kappaleelle, joka on kyllä todellinen osoitus siitä mihin Faithless parhaimmillaan kykenee. Hämmentävää, kerta kaikkiaan.

Music Matters ei ota yhtään takapakkia, vaikka edellisen kappaleen hieman reippaammasta menosta hivuttaudutaan takaisin Bombsin tyyliseen leppoisaan rytmittelyyn. Biisi antaa ensimmäisenä tilaa naisvokaaleille, ja sen tontin hoitaa tällä kertaa Cass Fox, ja todella hyvällä menestyksellä. Nate`s Tune on lähinnä eräänlainen johdattelu viitoskappaleeseen, I Hope, joka nousee sekin tämän albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kappaleen alku on letkeää ja kepeää etenemistä, ja väliosassa kuultavat trancemaiset nostatusmelodiat pelaavat mainiosti, ja läpi kappaleen kaikuvat aavepuheetkin koristavat biisiä kelvollisesti. Last This Day on taas herkempää osastoa, äänessä Rollo Armstrongin sisko Dido. Biisi kuulostaakin muuten taas siltä, että ihan hyvin kyseessä voisi olla mimmin itsensä soolokappale, mutta Faithlessia biisistä tekee puhtaasti taas sen upeat melodiat, etenkin loppupuolen soundit ovat todella mahtavaa kuultavaa. Last This Day on ensimmäinen kappale levyltä, jossa Maxi Jazz pysyy hiljaa. Nimikkokappale To All New Arrivals on sitten sitä hieman tuhdimpaakin Faithlessia, vaikka biitti pysyykin mainiosti hillittynä. Nytkin ääneen pääsee toistamiseen Harry Collier, ja hienosti vokaalit tälläkin kertaa hoituvat. Soundien kannalta biisi poukkoilee taas räväkästä leppoisaan ja hengellisen kuuloiseen. Mielessä käyvätkin vanhemmat kappaleet Miss U Less, See You More ja Tarantula.

To All New Arrivals hiipii selvästi tanssittavampaan tunnelmaan loppua kohden mentäessä. Loistavassa Hope & Gloryssa kertosäkeen hoitaa One Eskimo. Maxi Jazz on tälläkin kertaa äänessä, mutta mies tuntuu jotenkin jäävän One Eskimon varjoon. Astetta surumielisempi A Kind Of Peace vaientaa Jazzin toistamiseen, ja vokaalit jäävät vierailevan Cat Powerin vastuulle. Yksittäisenä kappaleena A Kind Of Peace on hieman muuta materiaalia heikompaa, mutta tasaiseen albumikokonaisuuteen se silti istuu ongelmitta. The Man In You vaihtaa taas reteämmän ja räppimaisemman rytmin puoleen. Biisinä se onkin hiukkasen samantapainen kuin taannoinen hitti Muhammad Ali. Joskin paljon parempi ja järkevämpi. Torvimelodia tuo oivaa vaihtelua ja ennen kaikkea hauskuutta albumin muuhun linjaan verrattuna, ja Maxi Jazzin räppäys erottuu vahvemmin kuin muissa biiseissä. Päätösraita Emergency on sitten instrumentaali, ja lähes ainoana albumilla sitä selvästi tanssittavampaa Faithlessia. Reipas rytmi, vetävät sekä vaihtelevat kitaramelodiat saavat tuekseen räväkät efektit, ja eksoottiset rummunkopautukset joten tuloksena onkin jälleen kerran erinomainen tanssikappale.

To All New Arrivals on puhtaasti täyden kympin arvoinen levy. Faithlessin soundi on yhä sitä täysin omanlaistaan, ja sitä eivät muut kykene jäljittelemään. Insomnian ja God Is A DJ:n kaltaisia tanssilattiatykkejä albumilla ei ole ainuttakaan, vaan nyt on annettu sijaa uljaalle tunnelmalle, mikä ei tietenkään poista sitä tosiseikkaa, että Faithlessista on tullut entistäkin hienompi ja melodisempi orkesteri. Huonoja kappaleita ei ole ainuttakaan. Albumia saa oikeasti kuunnellla useamman kerran, ennen kuin erottaa kappaleet toisistaan - ja sehän kertoo vain siitä, että albumi toimii kokonaisuutena oivallisesti. Rollo Armstrongin, Maxi Jazzin ja Sister Blissin uusin on vahvaa laatua alusta loppuun, ja olisi oikestaan oikeusmurha antaa sille kymmentä pistettä vähempää. Taidokasta, idearikasta, melodista ja tasaista, tähtihetkinään huippukappaleet Spiders, Crocodiles & Kryptonite ja Last This Day. Sellainen on To All New Arrivals, yksi vuoden 2006 parhaista albumikokonaisuuksista.

10/10

01. Lover On The Line (Radio Edit)
02. Shout! (Extented Version) 
03. Good Girls
04. Born Crazy (Radio Edit)
05. Loveletter From Space
06. Happy
07. Dream
08. Anna
09. Children Of The Night
10. Dance The Night Away (Extented Version)
11. Lover On The Line (Offbeat Remix)
12. Shout! (Dj Quicksilver Remix)
13. Dance The Night Away (Struck By Sunlight Remix)

Epäilen, että tällä sivustolla hieman minua vanhempi väki saattaa ainoastaan muistaa 90-luvun puolivälistä (keskeltä kovaa eurodancehuumaa) sellaisen projektin kuin The Free. Projektin takana seisoivat tuottajaherrat nimeltä Felix J.Gauder ja Olaf Bossi, jotka ovat muistettavissa myös niminä Das Modulin takaa. The Freen näkyvin vaikuttaja taisi kuitenkin olla klassisen musiikin parissakin uraa luonut Charles Simmons, joka pääasiassa hoiti laulamisen ja räppäämisen, yhdessä naivokalistien kanssa. Alkuaikoina vuonna 1994 sitä hommaa hoiti Iris Trevisan, joka kuitenkin astui vuonna 1995 sivuun ja tilalle saatiin Ayla J. The Free ei ollut yhden hitin ihme, mutta yhden albumin ihmeeksi se sen sijaan jäi, vuonna 1996 ilmestynyt Crazy Worlds jäi yhtyeen ainoaksi levytykseksi. Samalle levylle olikin saatu yhtyeen viisi isointa hittiä, joista varhaisin, Born Crazy oli jo vuodelta 1994, viimeisin ja ehkäpä se kaikkein ikimuistoisin hitti, Loveletter From Space vuosimallia 1996. Eli eipä ollut albumin teko mikään hätäinen homma tosiaankaan.

Crazy Worldsin aloittaa kuitenkin Lover On The Line, joka kuului toki niihin yhtyeen hitteihin, vaikkei Loveletter From Spacen tavoin menestynytkään. Varsin pätevä tanssipala kyseessä kuitenkin on, kertosäkeessä on voimaa, ja tempo pysyy tasaisena. Sitä ei voi kiistää, etteikö kappaleen melodia olisi voinut olla hieman energisempikin, mutta se puute ei pääse pahemmin puuduttamaan, sillä Charlesin räppäys nostaa aina tunnelmaa ylemmäs. Shout!-kappaleesta albumilla on mukana hieman pidennetympi versio. Teos edustaa juuri sitä albumin tyylikkäämpää puolta. Tällä kertaa Charles hoitaa laulamisen ja räp-osuudet jäävät mieheltä sivuun. Shout! on mielestäni kaikista Freen sinkkulohkaisuista se selvästi heikoin, sillä vaikka Simmonsin lauluääni loistaa tässäkin kappaleessa, biisi kaatuu avausraidan tavoin aika heppoiseen melodiaan ja Ayla J:n osuudet eivät pelaa juurikaan saumattomasti, vaan hieman epävarmoilta nekin kuulostavat. Jos melodinen puoli olisi edes saatu parempaan kuosiin, niin oltaisiin voitukin puhua jo aika täydellisestä eurohousekipaleesta.

Good Girls on albumin popimpaa osastoa, hidastaen tempoa selvästi, mennen tutun ja turvallisen "euroreggaen" puolelle ja pianomelodiaakin saadaan tuttuun tyyliin mukaan. Hauska tapaus kyllä, biisi toimii erinomaisesti, vaikka se ei mitään uutta tarjoakaan kun vertailee sitä esimerkiksi Sonic Dream Collectiven samantyyppisiin teoksiin. Born Crazy, se The Freen ensimmäinen single, ei jätä pianosoundia mihinkään vaan se pysyy mukana vaikka biitti vaihtuu taas vahvemmaksi ja nopeammaksi. Born Crazy saa ensimmäisenä taas aikaan samanlaista vetovoimaa kuin Lover On The Line, mikä johtuu vahvimmin siitä, että äänessä on Iris, eikä Ayla. Charlesin osaksi jää Born Crazyssa se eurodancehistorian miespuolisen jäsenen klisee, räppäys. Loveletter From Space taas oli se yhtyeen selvästi vahvin hitti, ja se taitaa olla ainoa kappale josta maamme media jaksaa tätä yhtyettä muistaa, ja hokea "tämän yhden hitin ihmeen ainoa huippuhetki oli Loveletter From Space". Loistava kappale kuitenkin on kyseessä, siitä ei pääse mihinkään. Charles hoitaa laulun yksin, ilman naisvokalisteja ja tarttuvuuttakin on mukana, niin kuin kaikissa ikimuistoisisa 90-luvun eurodancekappaleissa on ollutkin tapana.

Happy tekee edelliselle kappaleelle hetimmiten niin sanotun vastaiskun, sillä tällä kertaa laulu jää täysin naispainotteiseksi, Charles pysyy hiljaa. Mutta eipä se haittaa, sillä kyseessä on varsin hyväntuulinen ja pirteä kappale, kipakoine melodioineen. Tämän kappaleen jälkeen loppualbumi alkaakin vaihtaa kummasti lievälle hardcorevaihteelle, sillä kummasti alkaa kappaleiden temmossa tapahtua muutoksia tahdikkaampaan suuntaan. Kahdeksas raita Anna pomppaa vielä Good Girlsin tavoin euroreggaeksi, tällä kertaa ilman naisvokaaleita. Rauhallisempi tempo antaa tilaa oivasti Charlesin erinomaiselle lauluäänelle, jonka hyödyntäminen onkin koko albumin valttikortteja. Annaa ennen kuultava Dream on todella nopeaa rallia temmoltaan, ja taustalla pauhaa täsmälleen samanlainen pianomelodia kuin Scooterin Return Of The Futuressa. Ja koska tämä albumi ilmestyi ennen sitä, on taas helppo päätellä kumpi osapuoli kävikään taas varkaissa. Mutta Dreamissa on hyvää energiaa, siitä ei pääse mihinkään. Children Of The Night ei sitten enää paljoa säästele itseään, vaan heittää alkuun jykevät Queenin We Will Rock Youta mukailevat pauhaukset, ja vaihtaa sitten sen verran tuimaan hardcore/eurobiittiin että ei paremmasta väliä. Mukana on niin vänkää elektromaista melodiaa kuin tuimia taustasoundejakin. Dance The Night Awaysta on Shoutin tavoin mukana pidennetty versio, ja erityisesti tämän kappaleen kohdalla biisin venytys on vähän samantekevää ja turhaa, sillä ei se melodia siitä lyhkäisemmästä versiosta mihinkään muutu, ja muutkaan osuudet eivät enää parane, vaikka kuinka pitkittäisi. Mutta vallan hyvä kappalehan Dance The Night Away on, ja pojot himaan vie ehdottomasti taas Iris, jonka ansiosta kertsi kuulostaa tylsästi sanottuna todella hyvältä.

Albumin päättävät vielä remix-versiot Lover On The Linesta, Shoutista ja Dance The Night Awaysta. Ja parasta on se, että jokainen remix kuulostaa itse asiassa paremmalle kuin alkuperäiset versionsa. Lover On The Line luistaa hieman housemmaksi Offbeat Remixissaan, ja kaipaamaani melodisuutta saadaan taustalla läpi kappaleen vaimeasti piippaavalla soundilla, ja alkuperäisen puhelinmölinöitäkin on rukkailtu kiintoisemman kuuloisiksi. Legendaarinen Dj Quicksilver pistää Shoutin aivan uuteen malliin, käyttäen niin rujoja rummunkopautuksia kuin tyylikkään tylyjä pianosoundejakin, ja onneksi alkuperäisen version kökkö melodia on haudattu kokonaan. Varsin onnistuneena voidaan pitää myös Dance The Night Awayn Struck By Sunlight Remix-nimeä kantavaa versiota, jossa kappale on jätetty instrumentaalitasolle. Biisi paranee huomattavasti ilman Charlesin rap-osuuksia tai Iriksen laulamaa kertsiä, vaikka nekin toimivat alkuperäisessä ihan kiitettävästi siis. Instrumentaaliversio tosin tarjoaa Iriksen ääntä yhden ainoan samplen verran. Alkuperäisen melodia on säilytetty toki, mutta siihen on saatu myös kaundeuden ja vapauden tunnetta onnistuneiden highlight-taustojen ansiosta.

On kyllä sinänsä harmi, ettei The Free julkaissut kuin yhden albumin, sillä Crazy Worlds on vallan hyvä ja eheä kokonaisuus, täynnä tanssienergiaa 90-luvun puolivälistä. Melodisesti albumi ei ole mitenkään erityisen mahtava, ja muitakin heikkouksia Crazy Worldsissa on, kuten Ayla J:n heikompi lauluääni, mutta loppupeleissä ne ovat hienoisia pikkuvikoja, ainoa jota voisi kutsua hienoiseksi isoksi mokaksi on Shoutin alkuperäinen versio, jossa korostuu heppoinen melodia. Mutta niitä vahvoja puolia on sitten enemmän - Charles Simmonsin ääni on parasta mitä ysärimusiikin historiassa olen kuullut, ja hienointa on se, että heppua ei käytetä vain räppäämiseen - Loveletter From Space ja Anna näyttävät parhaiten, mihin tämä mies äänellään pystyy. Propseja menee rutkasti myös Iris Trevisanille niistä kappaleista, joiden kertosäkeitä hän koristaa mallikkaasti äänellään. Niin, ja viesti vielä meidän maamme medialle: Tämä yhtyehän ei ollut yhden hitin ihme. Mutta jos vielä haluatte tälle projektille titteleitä antaa, muuttakaa se yhden albumin ihmeeksi. Sitä The Free valitettavasti oli, mutta tämä albumi onneksi pysyy. Ja siihen albumikokonaisuusasiaan palatakseni: hyvä ja tasapainoinen albumikokonaisuus voi joskus vaatiakin ne pari vaisumpaa esitystä.

8/10

CD 1

01. Flying High
02. Hold Me (Vocal Radio Edit)
03. Poor Romeo (Radio Edit)
04. Knowing Me, Knowing You
05. Don´t Break My Heart (Album Version)
06. Waiting All My Life
07. Hold On Tight
08. I Feel Like You (feat. X-Perience)
09. I Will Come Again
10. Fortune & Fate
11. The Choice Is Yours
12. Poor Romeo (Kalsi Radio Edit)
13. Flying High (Cid Inc. Radio Edit)

CD 2

01. Flying High (99 Radio Edit)
02. Hold Me (D-Tune Radio Remix)
03. Poor Romeo (Dance Cut)
04. Knowing Me, Knowing You (Dacia Remix)
05. Don´t Break My Heart (Radio Edit)
06. Fortune & Fate (Alternative Mix)
07. Hold Me (Chorale Remix Cut)
08. Hold Me (Bluebear Project Remix)
09. Flying High (D-Tune Radio Remix)
10. Flying High (Cid Inc. Remix DRD Dub)

Suomalainen dancemusiikki on ilahduttavasti ollut suuressa nosteessa viime vuosina, niin uusien tulokkaiden kuin parin vanhan konkarinkin toimesta. Joel Kalsin ja Ari Myllymäen 90-luvulla perustama, alunperin nimellä DC-10 tunnettu kokoonpano, DCX voidaan siis laskea vanhojen konkarien joukkoon, vaikka vasta 2000-luvun uusi tuleminen uudella nimellä on tehnyt bändin enemmän tunnetuksi. Yhtyeen kokoonpano albumin julkaisuaikoihin oli seuraavanlainen: Joel Kalsi, Olli Lintuniemi ja Katri Metso, joka siis siirtyi soolouralle viime vuonna. Vaikka DCX on ollut hengissä reilut 10 vuotta, yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi vasta alkuvuodesta 2008, ja se sai nimekseen Flying High, DC-10:n tunnetuimman hitin mukaan, joka on sekin sittemmin päivitetty DCX:n näköiseksi.

Albumi on jaettu kahteen osaan, ensimmäinen levy sisältää varsinaisen albumiosuuden, toinen taas 10 kappaleen kimaran remix-versioita. Legendaarista Flying Highia on tarjolla monessa muodossa. Alkuperäinen 99 Radio Edit ja 2000-luvun tuoreempi päivitys ovat molemmat todella loistavia, eivätkä D-Tunen ja Cid Incin remix-versiotkaan ole yhtään hullumpia. D-Tunen näkemys on nopeatempoinen ja saksahenkinen pirteäsoundinen iloittelu, kun taas Cid Inc. tuo biisiin hieman synkempää soundia ja trancemaisuutta. Remixista on mukana on lyhyempi radioleikkaus ja hieman pidempi dubattu versio. Lyhyemmän version puoleen on tällä kertaa hieman helpompi kääntyä.

Hold Me on toinen biisi, jonka juuret ovat vahvasti 90-luvulla. Alunperin se tuli tunnetuksi Palapeli-yhtyeen kappaleena nimellä Kuulen, mutta nyt DCX on kaivanut biisin uudelleen esiin ja tehnyt siitä toimivan englanninkielisen version. Kertosäe on todella vetävä ja soundit rautaa. D-Tunen, Bluebear Projectin ja Choralen remix-versiot ovat myös kaikki varsin onnistuneita. Chorale vaientaa vokaalit lähes täysin, mutta trancemainen näkemys on räväkkine melodioineen todella maistuva. D-Tunen ja Bluebear Projectin remixit ovat uskollisempia alkuperäiselle, ja molemmat muodostuvat kelvollisiksi tanssipaloiksi.

DCX on myös coveroinut muutamaa ulkomaistakin hittiä, mutta eipä ole onneksi profiloitunut coverbändiksi saksalaisten serkkujensa tapaan. ABBA-versionti Knowing Me, Knowing You kuuluu albumin vähiten innostaviin kappaleisiin, vaikka tuotannossa ei mitään vikaa olekaan, ja soundit ovat tämän päivän hengen mukaisia. DJ Ensamblehan coveroi muutama vuosi sitten kappaletta varsin samaan tyyliin. Dacian Cascada-henkinen remix ei ole sekään kovin kaksinen, vaikka energiaa biisissä piisaakin. Alunperin Den Harrowin esittämä Don´t Break My Heart on sen sijaan todella menevää eurotrancehenkistä materiaalia. Niin lyhkäisempi radioversio, kuin pidempi albumiversiokin toimivat todella upeasti. Kyseinen kappalehan oli ensimmäinen yhtyeen single, jossa silloinen vokalisti Katri pääsee ääneen. Ja tämä versiohan tietysti voittaa alkuperäisen, ja kappaletta on erityisesti livenä hieno fiilistellä.

Myös singleina lohkaistut Poor Romeo ja Fortune & Fate nousevat albumin parhaimmiksi lenkeiksi. Energisestä trancepopvedosta Poor Romeosta on mukana kolme versiota, joskin kaikki tuntuvat hassusti kuulostavan melko samalta, vaikka niissä eroavaisuuksia toki onkin. Dance Cut-versio on noussut ajan kanssa omaksi suosikikseni. Saksatrancehenkinen Fortune & Fate on hieno osoitus siitä, että pienellä järjenkäytöllä tuota Saksanmaan kaupallista trendimelodiaa voi käyttää myös hyvin. Parhaimmillaan biisi on kertosäkeessään. Albumilla on mukana myös meille saksahumpan suurille inhoajille suunnattu Alternative Mix-versio, joka karsii pois saksavaikutteet. Mutta tällä kertaa voin onneksi sanoa pitäväni kummastakin versiosta.

Niin, ja olihan albumilla kaiketi muutama toimiva kappale singlelohkaisuiden ulkopuoleltakin. The Choice Is Yours on niistä paras, Haddawayn What Is Loven ja Dr. Albanin It´s My Lifen kohtaamiselta kuulostavat pianomelodiat ja Joel Kalsin räpit ovat jo hyvä yhdistelmä ja kertosäekin on mukavan ysärihenkinen. I Will Come Again tarjoaa pirteää euromelodiaa ja hienon rauhallisen tunnelmointiosuuden. Todella popahtava Waiting All My Life on sekin mainio, mutta Hold On Tight tuppaa jäämään samaan kategoriaan em. ABBA-coverin kanssa. Albumilla on mukana myös X-Periencen kappale I Feel Like You, jossa DCX on päässyt näyttämään remixaustaitojaan. Varsin onnistunut remix onkin kyseessä, vaikka sen olisi voinutkin sijoittaa hyvin myös remixalbumin puolelle. Itse pidän kuitenkin kovasti Claudia Uhlen äänestä, joten eipä tästäkään voi olla tykkäilemättä.

Toivoa sopii, että ihan yhtä kauaa ei DCX:än seuraavaa albumia tarvitse odotella kuin tätä. Kova mielenkiinto kohdistuu myös siihen, miten DCX onnistuu aina vaikean kakkosalbumin teossa. Flying High on niin erinomainen albumi hieman hajanaisen oloisesta kokonaisuudestaan huolimatta, että haaste varmasti on kova. Toisaalta albumilta on huojentavaa todeta myös se, että DCX on ainakin monipuolinen. Samankaltaisia kappaleita kun ei albumilla ole, ja kun mukana on vain muutama hieman tasaisempi tapaus, ollaan todella vahvoilla. Mainio dancekiekko, jonka kaltaisia ei varsinkaan Suomessa ihan jatkuvasti julkaista. DCX täyttää omalta osaltaan hienosti kotimaisen, englanninkielisen dancepopin kohdalla jo vuosia ollutta aukkoa.

9/10

01. Voyage Voyage
02. I Surrender
03. Ella Elle L´a
04. Who Do You Love
05. Your Eyes
06. L.I.L.Y.
07. Take Me Down
08. Put My Finger On It
09. Sweet Mistake
10. Toute Premiere Fois
11. We All Belong
12. Tonight We Ride/No Digas Que No (Duet With Soraya)
13. Free

Belgialaisen, laadukkaan eurotrancen tunnettu kasvo, Katrien Verbeeck alias Kate Ryan palasi neljännellä studioalbumillaan ainakin osittain juurilleen, eli selvästi trancempaan soundiin, tosin tällä kertaa otettiin myös vaikutteita niin electro- kuin housemaailmastakin. Debyyttialbumi Differenthan oli vielä täysipainoista eurotrancea, mutta sen jälkeiset albumit Stronger ja Alive menivätkin selvästi popimpaan suuntaan. Nykyisin Katen tuotantotiiminä häärii 2N Productions, ja täytyy sanoa, että ruotsalais-belgialainen yhteistyö toimiikin varsin mukiinmenevästi.

Albumin neljästä sinkkulohkaisusta ainakin Ella Elle L´a ja I Surrender ovat varmasti tulleet suomalaisillekin tutuiksi runsaan baarisoiton ansiosta. Tarttuva ja nopeatempoinen France Gall-cover Ella Elle L´a on sinänsä tuttua, ranskankielistä Ryania ja soundeiltaankin se tuo selvästi mieleen Different-albumin ajat. I Surrender on saanut kovasti radiosoittoakin meillä. I Surrender jos mikä, tuo esiin aivan uudenlaisia housemaisia piirteitä Katen musiikissa. Biisi on näppärä yhdistelmä tämän päivän electrovaikutteita ja perinteistä housemelodiaa, tarttuva biisi vetoaa myöskin varmasti suureen yleisöön.

Desirelesin Voyage Voyage on coveroitu useaan otteeseen, ja mm. Nightflyer teki jokunen vuosi siitä nimenomaan trancemman danceversion. Kate Ryanin selvästi agressiivisempi versio ei ole mielestäni aivan yhtä kekseliäs, vaikka ei sitä huonoksikaan voi toki haukkua. Voyage Voyage nyt vain on niin kulunut biisi, että olisihan sitä coveroinnin kohdetta voinut miettiä pari kertaa. Your Eyes on viimeisin sinkkulohkaisu, ja varsin toimiva biisi onkin, vaikka ei ole tainnut menestyä ihan I Surrenderin tavoin. Biisi on parhaimmillaan kertosäkeessään, ja soundipuoleltakin löytyy maistuvia yksityiskohtia.

Who Do You Love ja Sweet Mistake ovat miellyttäviä biisejä niille, jotka Katen musiikkiin ovat 2000-luvun alun trancepopvuosina ihastuneet. Molemmat ovat pirteitä, nopeatempoisia tanssipaloja. Varsinkin Sweet Mistake on todella vetävä teos. Who Do You Love yhdistelee hieman surumielisempiäkin soundeja kepeään, mutta vetreään dancebiittiin. Hieman septemberimainenTake Me Down, enemmän popelectroon kallistuva Put My Finger On It ja energinen Soraya-duetto Tonight We Ride/No Digas Que No ovat nousseet ajan kanssa kuitenkin suurimmiksi suosikeiksini albumilta.

We All Belong, L.I.L.Y. ja albumin päättävä hidas Free ovat tasaisen varmoja suorituksia ja istuvat albumikokonaisuuteen estoitta. Ella Elle L´a:n lisäksi ainoa kokonaan ranskankielinen kappale Toute Premiere Fois on albumin ainoa jokseenkin tylsähkö raita. Hienon instrumentaalialun jälkeen, biisi puuroutuu värittömäksi rallatteluksi.

Kahden edellisen albumin poppiharhailujen jälkeen on hienoa huomata, että Free on taas Differentin tavoin lähes täysi eurotrancekiekko. Ruotsalaiset taustavoimat ovat tuoneet mukaan kuitenkin sen verran runsaasti house- ja electrovaikutteita tämän päivän kuumien trendien mukaisesti, että mielenkiintoista on nähdä mihin suuntaan mennään seuraavaksi. Kokonaisuutena Free on tähänastisista ehdottomasti ehyin albumi Kate Ryanin tuotannosta, ja se toimii ehdottomasti tasaisuudellaan.

P.S. Sekin on hienoa, että belgialaisilla danceprojekteilla löytyy oikeasti uskallusta tehdä omia kappaleita, eikä albumeita täytetä covereilla saksalaisten serkkujen tapaan.

8/10