01. Kaleidoscope (feat. Jonsi)
02. Escape Me (feat. C.C. Sheffield)
03. You Are My Diamond (feat. Kianna)
04. I Will Be Here (feat. Sneaky Sound System)
05. I Am Strong (feat. Priscilla Ahn)
06. Here On Earth (feat. Cary Brothers)
07. Always Near
08. It's Not The Things You Say (feat. Kele Okereke)
09. Fresh Fruit
10. Century (feat. Calvin Harris)
11. Feel It In My Bones (feat. Tegan & Sara)
12. Who Wants To Be Alone (feat. Nelly Furtado)
13. La Ride
14. Bend It Like You Don't Care
15. Knock You Out (feat. Emily Haines)
16. Louder Than Boom
17. Surrounded By Light


Kuinkahan moni Tiëston faneista meinasi pudota tuolilta alas huomatessaan, että miehen uusin albumi Kaleidoscope sisältää seitsemäntoista kappaletta, joista vain avausraita on 7-minuuttinen? En lue itseäni niinkään kovaksi Tiesto-faniksi, mutta kyllähän sitä vähän kummastutti, kun huomasin Kaleidoscopen biisien määrän ja kappaleiden yleisen pituuden, joka pyöri tällä kertaa vain 3-5 minuutin tietämillä. Nehän ovat numeroita vain, mutta ennakkoluuloja ne totisesti aiheuttivat, kuten myös albumin poppipiireistä tutut vierailijat (mm. Nelly Furtado). Kaleidoscopea voikin verrata vierailijoiden määrän osalta The Prodigyn Always Outnumbered, Never Outgunned-kiekkoon, kun taas toteutustyyliltään Mobyyn tai The Chemical Brothersiin.

Onhan Kaleidoscope ehdottomasti Tiëston tähän mennessä erikoisin albumi, eihän siitä pääse mihinkään. Kolme aiempaa albumia ovat olleet pääasiassa rehellistä trancea mutta tällä kertaa Tiësto on lähtenyt tekemään lähinnä trancevaikutteista poppia, jossa on toki elementtejä muistakin konemusiikin genreistä. Sigur Rosista tutun Jonsin tähdittämä avausraita Kaleidoscope on albumin ainoa ns. täysimittainen tranceraita. Jonsin ääni sopii yllättävän hyvin biisiin, mutta muuten biisi jää tylsähköksi. Escape Me taas järkytti ensi kuulemalta, lähinnä C.C. Sheffieldin rock-henkisten vokaalien ja edelleen korvaan ikävästi särähtävien electropimputustensa ansiosta. Ajan mittaan se on kuitenkin kohonnut varsin mukavan biisin mittoihin pienen totuttelun jälkeen, vaikka edelleen liputan enemmän remix-versioiden puolesta. You Are My Diamond on albumin hienointa materiaalia, Kiannan ääni ja terävät melodiat natsaavat hienosti yhteen.

I Will Be Here ei sinkkuna pahemmin mieltä kohottanut, mutta albumikokonaisuudessa tämä Sneaky Sound Systemin kanssa väsätty teos toimii hyvin, ja sen yksinkertaiset mutta räväkät riffitkin ovat alkaneet kuulostaa paremmalta. Priscilla Ahnin laulama I Am Strong tuo jotenkin mieleen Dash Berlinin tuotannon, kun taas Here On Earth tarjoaa albumin ensimmäiset miesvokaalit Cary Brothersin vierailun myötä. Puolitoistaminuuttinen Always Near on lähinnä pohjustus Bloc Partysta tutun Kele Okereken tähdittämälle It’s Not The Things You Say:lle. Okereken ääni on tarttuva, mutta silti tuntuu että biisi ei oikein lähde missään vaiheessa kunnolla liikkeelle. Instrumentaali Fresh Fruit tarjoaa ihan makeata bassonpörinää, mutta muuten se on tylsä ja persoonaton riviraita. Keskivaihe jääkin oikeastaan albumin selkeimmäksi suvantovaiheeksi.

Calvin Harris-yhteistyö Century nousee albumin parhaimmistoon, etenkin vokaaliosuudet kolahtavat. Feel It In My Bones ei iske ihan niin tehokkaasti, mutta albumin ennakkoon epäilyttävin yhteistyö Nelly Furtadon kanssa eli Who Wants To Be Alone yllättää positiivisesti. Biisissä kokeillaan rohkeasti electrovaikutteita, ja siinä onnistutaan paremmin kuin vaikkapa Escape Me:ssa. Kertosäe on tarttuva, ja taitaa olla tämä biisi se viimeinen porras Tieston ja kaupallisten radiokanavien välillä, sillä kotimaisillakin radioaalloilla on tämä biisi saanut osakseen hyvin soittoaikaa. Albumin parasta materiaalia, ja ensimmäinen sellainen pop-kokeilu Tiestolta ylipäätään, josta voi ihan rehellisesti sanoa pitävänsä.

Loppuosa albumilta on instrumentaaliosastoa, ellei Emily Hainesin äänellä tehostettua ja varsin energistä Knock You Outia oteta lukuun. La Ride on vähän väritön vetäisy, kuten myös päätösraita Surrounded By Light, mutta samaa ei voi sanoa räväkästä tech-rallista, Bend It Like You Don’t Care:sta tai Louder Than Boomista, joka on yhdistelmä Sied van Riel-henkistä melodiaa ja hauskoja videopelipiipityksiä. Albumin instrumentetaaliosastoa yhdistävä tekijä on varmasti se, että vastaavanlaisia vetoja ei olla aiemmilla albumeilla pahemmin tarjoiltu.

Hassua sinänsä, mutta eihän tässä tiedä mitä Kaleidoscopesta loppujen lopuksi ajattelisi. Kyllähän albumilla on jokunen turhan flegmaattiseksi jätetty teos ja muutamat uudet ideat vaativat sulattelua, mutta toisaalta albumi on kyllä jossain määrin kuitenkin mielikuvituksellisempi kuin aikaisemmat albumit, vaikka ei ihan In My Memoryn tai Elements Of Lifen tasolle kokonaisuutena nousekaan. Kaleidoscope on ajoittain liiankin tasaista etenemistä, mutta aina johonkin väliin on onnistuttu lyömään mielenkiinnon herättävä tai muutaman kuuntelukerran jälkeen aukeneva helmi. Tieston vähätteleminen trancepiirien ulkopuolella pelkkänä levyjen pyörittäjänä vähenee aivan varmasti tämän albumin myötä ja luulenpa myös, että suuri yleisö on nyt viimeistään tavoitettu, kiitos laajan vierailijakaartin. Itse olen sen verran aidon trancen ystävä, että toivoin samankaltaista albumia kuin aiemmat, joten se hieman pudottaa arvosanaa, ja taitaapi olla niin, että paluuta entiseen ei ole, jos jotain voi päätellä siitä, että vastuu In Search Of Sunrise-miksauskokoelmien osalta siirtyi Richard Durandille.

7/10