01. Divine
02. Always The Sun
03. Papillon
04. Into Something
05. Ancient Garden
06. No Way Home
07. The Cube
08. Slow Geisha
09. City Never Sleeps
10. Mouseville
11. The Trigger
12. Silver Key
13. Chaos
14. Dr. Gorgo
15. No Way Home (Unplugged Bonus Track)

Jo vuosia G-Spott-nimellä parhaiten tunnettu Richard Van Schooneveld on vuodesta 2006 lähtien keskittynyt suurimmaksi osaksi uudemman aliaksensa, Richard Durandin, materiaalin työstämiseen. Richard Durand on siis trancepiireissä tavallaan uusi ja vanha tuttavuus. Mies on muutaman vuoden sisään saanut aikaan ison joukon upeita remixversioita (tunnetuimmat lienevät Tieston Lethal Industryn ja Flight 643:n remixit), ja muutamankin loistavan oman kappaleen kuten Slipping Away tai Ledged Up. Kumpikaan ei harmillisesti kuitenkaan enää sisältynyt hiljattain julkaistun Always The Sun-albumin viidentoista kappaleen joukkoon, vaan mukana on täysin uusia, Jeremy Banksin avustuksella tuotettuja kappaleita, eikä siihen ole siis poimittu parin vuoden helmiä. Albumia avattiin jo upealla Into Something-sinkulla, joka oli jo uudenlaista Durandia, ja melkoisesti mies osaa tällä uuden aliaksensa debyyttialbumillakin yllättää.

Albumi avataan hienoissa tunnelmissa Divine-kappaleella, joka on hienoa, kevyttä trancepoljentoa rauhallisin melodioin ja hienoin chill out-vaikuttein. Nimikkokappale Always The Sun on tunnelmallista vokaalitrancea tämän päivän trendien tahtiin. Vaikka Simonin vokaalit toimivat hienosti ja melodisuuttakin on, ei kyseinen kappale nouse aivan albumin terävimpään kärkeen.Papillon omaa sekin melko rennon startin, mutta tarjoaa pidemmälle mentäessä räväkämpää, joskin omaan makuuni hieman liian monotoonista melodiaa. Paikkansa albumikokonaisuudessa kyseinen biisi kuitenkin ottaa, sillä se toimii hienona pohjana nelosraidalle, Into Something, joka on siis Durandin tuorein single. Kyseessä on aluksi hieman yksinkertaiselta maistuva, mutta pidemmässä juoksussa todella hienoksi osoittautuva teos. Nopeat rytmit ja kipakat soundit upeine sivumelodioineen osoittautuvat hienoksi yhdistelmäksi.

Ancient Garden jatkaa samoilla linjoilla terävin soundein, ja onkin varsin tyylikäs, mutta ei se ihan tunnelmaa kattoon kuitenkaan nosta. No Way Home on sitten jo todellista loistokamaa. Always The Sunin tavoin siinä kuullaan Simonin vokaaleja, ja omasta mielestäni tämä miesvokaalibiisi toimii em. paremmin ja etenkin väliosa on mahtavaa kuultavaa. Lopun simppeli melodia tempaa mukaansa sekin. Biisiä voisi verrata ehkä näiden "suurempien" herrojen Arminin ja Tieston viime vuosien pop-kokeiluihin (Going Wrong & In The Dark). No Way Home todellakin hakkaa molemmat 6-1.

Ärhäkkäämpää meininkiä tarjoava The Cube tuo mieleen juurikin mahtavan ja albumilta syrjityn Ledged Up-biisin. Cressidamainen Slow Geisha ei kummoisia ahaa-elämyksiä aiheuta. Albumin parhaimmistoon lukeutuva City Never Sleeps on ainoa kappale albumilla, jossa kuullaan naisvokaaleja. Niistä vastaa Carol Van Dyk. Nopeatempoinen vokaalitranceteos onkin täyttä laatua niin vokaalien kuin heleiden melodioiden osalta. Vuoden parhaita biisejä ja tämän albumin oma Slipping Away. Vokaalibiisejä olisi albumille ottanut mieluusti muutaman lisääkin, vaikka Richard onkin parhaimmillaan instrumentaaleissa.

Mainio Mouseville on kuin suoraan 2000-luvun alusta, ja sehän on trancen ystävän näkökulmasta vain hyvä asia. The Trigger ei aivan samoille nopeuksille yllä, mutta surumielisillä melodioillaan se iskee välittömästi takaraivoon ja nousee albumin parhaimmistoon. Räväkkä Silver Key valjastaa enemmän electrovaikutteita käyttöönsä ja miesäänisamplet sopivat joukkoon hienosti. Samanhenkinen Chaos on rytmien osalta sitä persoonallisinta Durandia, kun taas Dr Gorgo tuo sahamaisilla melodioillaan mieleen selvästi Richardin tuotokset G-Spott-nimellä. Albumin loppuun on vielä sijoitettu akustinen versio No Way Homesta, ja ihan hienosti biisi taittuu ilman tukevaa tanssibiittiäkin.

Richard Durandin selvimmäksi omaksi jutuksi ovat osoittautuneet juuri Into Somethingin, The Cuben, Silver Keyn ja Chaosin tyyliset electrovaikutteiset ja vahvarytmiset raidat, mutta tämä albumi viimeistään osoittaa että rahkeita ja osaamista löytyy muunlaiseenkin meininkiin, oli sitten kyse rennommasta materiaalista tai nopeasta "kiksusta". Miltei täydellinen Always The Sun on ainakin omalla rankingillani yksi vuoden 2009 kovimmista ja ennen kaikkea yhtenäisimmistä albumeista, josta ei moitteen sijaa juuri löydy. Divine, Into Something, No Way Home, City Never Sleeps ja The Trigger etenkin ovat sellaisia biisejä, että Slipping Awayn ja Ledged Upin uupuminen kokonaisuudesta eivät pääse pahemmin surettamaan.

9/10