01. Smack My Bitch Up
02. Breathe
03. Diesel Power
04. Funky Shit
05. Serial Thrilla
06. Mindfields
07. Narayan
08. Firestarter
09. Climbatize
10. Fuel My Fire

Heti näin alkuun toteamus, että tämä yhtye tunnettiin kyseessä olevan albumin ilmestymisaikoihin väliaikaisesti pelkkänä Prodigyna, mutta yleisimminhän yhtye on käyttänyt The-alkuliitettä mukana, joten itse käytän sitä tälläkin kertaa. Mutta asiaan, The Fat Of The Landin aikoihin The Prodigybuumi oli maailmalla ehdottomasti kovimmillaan. Eikä ihme, olivathan Smack My Bitch Up, Breathe ja Firestarter aivan mielettömiä hittejä, ja oikeastaan ne ovat edelleenkin sellaisia ainakin klubeilla. Kyseinen albumi onkin The Prodigy-albumeista viimeisin, joka on kasattu alkuperäisellä kokoonpanolla (Liam Howlett, Keith Flint, Maxim Reality, Leeroy Thornhill), sillä vuoden 2004 comebacklevynhän Liam Howlett väsäsi ilman bändikavereidensa apua - ainakin on niin väittänyt.

Albumi startataan juurikin kahdella kovalla hitillä - Smack My Bitch Up muistetaan parhaiten hurjasta videostaan, mutta itse biisikin on täyttä rautaa. Rytmillisesti biisi on repivää breakbeatia ja ääntä antaa Shadin Baha, Flintia ja Realitya ei biisissä kuulla. Omasta mielestäni Breathe on kuitenkin vielä kovempi teos - biisi saa lisäpotkua Jim Daviesin kitarasta, mutta Flintin ärjyntä ja Maximin räväkkä räppäys ovat kuitenkin biisin suurin suola. Biisi on aivan kuolematon tanssilattialeka. Albumin kolmas single Firestarter ei paljoa Breathelle häviä. Ainoana erona onkin oikeastaan se, että Maximin räppäys puuttuu - muuten voimaa ammennetaan samoista aineksista kuin Breathessakin - Daviesin loistavat kitarariffit ja Flintin räväkät vokaalit luovat hienon harmonian.

Kovimmat tykit eivät kuitenkaan jää edellä mainittuun kolmikkoon. Diesel Power on rytmeiltään hieman erilaista Prodigya. Diesel Powerissa yhdistyvätkin vahvasti electro-sekähiphopelementit. Vokalistina tässäkin kappaleessa on vierailija, Kool Keith. Mainio biisi kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Funky Shit on instrumentaali ja entistäkin electrompi suuntaukseltaan, mutta ei yllä aivan Diesel Powerin tasolle, mutta sopii albumikokonaisuuteen kuitenkin moitteetta. Mindfields on samanhenkinen biisi, mutta erona Funky Shitiin on se, että siinä kuullaan Maximin räppäystä. Ja hyvin mies antaakin palaa.

Serial Thrilla on samanhenkinen revittely kuin Firestarter, eli Flint varastaa neuroottisella ärjynnällään shown. Jykevä tausta saa tälläkin kertaa energiansa loistavista kitarariffeistä ja hauskoista electropörinöistään. Kovimmissa liekeissä Flint on albumin päätöskappaleessa Fuel My Fire joka rikkoo melkoisesti nopeusrajoituksia ja nousee köykäisesti albumin vetävimmäksi raidaksi. Meininki on vähintäänkin yhtä häiriintynyttä kuin vuoden 1994 Voodoo Peoplessa. The Fat Of The Landilla The Prodigy näyttää todella vahvasti monipuolisuutensa. Narayan lienee yhtyeen historian mahtipontisimpia teoksia ikinä. Biisi on räväkimmillään alkupuolellaan, mutta höllää otettaan yllätyksellisesti loppua kohden mentäessä. Kyseessä on sen verran tyylikäs raita, että en ihmettele yhtään, miksi useimmat Prodigy-fanit nostavat sen yhtyeen parhaimmistoon. Climbatize on kuitenkin albumin rennoin biisi, ja se onkin sijoitettu albumilla oikealle paikalle, rauhoittamaan meininkiä sopivasti ennen hurjaa päätöstä (Fuel My Fire).

The Fat Of The Land on ehdotonta laatutavaraa. Monipuolinen paketti sisältää niin perinteistä breakbeatpaukutusta kuin tyylikkäitä hiphopvivahteitakin. Liam Howlettin kekseliäät taustat, Keith Flintin tinkimätön punk-henkinen ärjyntä, Maximin räppäys ja loistavat vierailijat eivät jätä ketään kylmäksi. Albumi on ehdoton pakko-ostos jokaiselle konemusan ystävälle, ja miksei myös muillekin. Kun kuuntelee Breathea, Narayania ja Fuel My Firea, ymmärtää viimeistään miksi Prodigy-kuume on ollut tämän albumin aikoihin kovimmillaan. Tuttu lause näin loppuun: The Prodigy ei petä kyllä koskaan, vaikka tämäkään albumi ei aivan täydellinen olekaan.

9/10