01. Lover On The Line (Radio Edit)
02. Shout! (Extented Version) 
03. Good Girls
04. Born Crazy (Radio Edit)
05. Loveletter From Space
06. Happy
07. Dream
08. Anna
09. Children Of The Night
10. Dance The Night Away (Extented Version)
11. Lover On The Line (Offbeat Remix)
12. Shout! (Dj Quicksilver Remix)
13. Dance The Night Away (Struck By Sunlight Remix)

Epäilen, että tällä sivustolla hieman minua vanhempi väki saattaa ainoastaan muistaa 90-luvun puolivälistä (keskeltä kovaa eurodancehuumaa) sellaisen projektin kuin The Free. Projektin takana seisoivat tuottajaherrat nimeltä Felix J.Gauder ja Olaf Bossi, jotka ovat muistettavissa myös niminä Das Modulin takaa. The Freen näkyvin vaikuttaja taisi kuitenkin olla klassisen musiikin parissakin uraa luonut Charles Simmons, joka pääasiassa hoiti laulamisen ja räppäämisen, yhdessä naivokalistien kanssa. Alkuaikoina vuonna 1994 sitä hommaa hoiti Iris Trevisan, joka kuitenkin astui vuonna 1995 sivuun ja tilalle saatiin Ayla J. The Free ei ollut yhden hitin ihme, mutta yhden albumin ihmeeksi se sen sijaan jäi, vuonna 1996 ilmestynyt Crazy Worlds jäi yhtyeen ainoaksi levytykseksi. Samalle levylle olikin saatu yhtyeen viisi isointa hittiä, joista varhaisin, Born Crazy oli jo vuodelta 1994, viimeisin ja ehkäpä se kaikkein ikimuistoisin hitti, Loveletter From Space vuosimallia 1996. Eli eipä ollut albumin teko mikään hätäinen homma tosiaankaan.

Crazy Worldsin aloittaa kuitenkin Lover On The Line, joka kuului toki niihin yhtyeen hitteihin, vaikkei Loveletter From Spacen tavoin menestynytkään. Varsin pätevä tanssipala kyseessä kuitenkin on, kertosäkeessä on voimaa, ja tempo pysyy tasaisena. Sitä ei voi kiistää, etteikö kappaleen melodia olisi voinut olla hieman energisempikin, mutta se puute ei pääse pahemmin puuduttamaan, sillä Charlesin räppäys nostaa aina tunnelmaa ylemmäs. Shout!-kappaleesta albumilla on mukana hieman pidennetympi versio. Teos edustaa juuri sitä albumin tyylikkäämpää puolta. Tällä kertaa Charles hoitaa laulamisen ja räp-osuudet jäävät mieheltä sivuun. Shout! on mielestäni kaikista Freen sinkkulohkaisuista se selvästi heikoin, sillä vaikka Simmonsin lauluääni loistaa tässäkin kappaleessa, biisi kaatuu avausraidan tavoin aika heppoiseen melodiaan ja Ayla J:n osuudet eivät pelaa juurikaan saumattomasti, vaan hieman epävarmoilta nekin kuulostavat. Jos melodinen puoli olisi edes saatu parempaan kuosiin, niin oltaisiin voitukin puhua jo aika täydellisestä eurohousekipaleesta.

Good Girls on albumin popimpaa osastoa, hidastaen tempoa selvästi, mennen tutun ja turvallisen "euroreggaen" puolelle ja pianomelodiaakin saadaan tuttuun tyyliin mukaan. Hauska tapaus kyllä, biisi toimii erinomaisesti, vaikka se ei mitään uutta tarjoakaan kun vertailee sitä esimerkiksi Sonic Dream Collectiven samantyyppisiin teoksiin. Born Crazy, se The Freen ensimmäinen single, ei jätä pianosoundia mihinkään vaan se pysyy mukana vaikka biitti vaihtuu taas vahvemmaksi ja nopeammaksi. Born Crazy saa ensimmäisenä taas aikaan samanlaista vetovoimaa kuin Lover On The Line, mikä johtuu vahvimmin siitä, että äänessä on Iris, eikä Ayla. Charlesin osaksi jää Born Crazyssa se eurodancehistorian miespuolisen jäsenen klisee, räppäys. Loveletter From Space taas oli se yhtyeen selvästi vahvin hitti, ja se taitaa olla ainoa kappale josta maamme media jaksaa tätä yhtyettä muistaa, ja hokea "tämän yhden hitin ihmeen ainoa huippuhetki oli Loveletter From Space". Loistava kappale kuitenkin on kyseessä, siitä ei pääse mihinkään. Charles hoitaa laulun yksin, ilman naisvokalisteja ja tarttuvuuttakin on mukana, niin kuin kaikissa ikimuistoisisa 90-luvun eurodancekappaleissa on ollutkin tapana.

Happy tekee edelliselle kappaleelle hetimmiten niin sanotun vastaiskun, sillä tällä kertaa laulu jää täysin naispainotteiseksi, Charles pysyy hiljaa. Mutta eipä se haittaa, sillä kyseessä on varsin hyväntuulinen ja pirteä kappale, kipakoine melodioineen. Tämän kappaleen jälkeen loppualbumi alkaakin vaihtaa kummasti lievälle hardcorevaihteelle, sillä kummasti alkaa kappaleiden temmossa tapahtua muutoksia tahdikkaampaan suuntaan. Kahdeksas raita Anna pomppaa vielä Good Girlsin tavoin euroreggaeksi, tällä kertaa ilman naisvokaaleita. Rauhallisempi tempo antaa tilaa oivasti Charlesin erinomaiselle lauluäänelle, jonka hyödyntäminen onkin koko albumin valttikortteja. Annaa ennen kuultava Dream on todella nopeaa rallia temmoltaan, ja taustalla pauhaa täsmälleen samanlainen pianomelodia kuin Scooterin Return Of The Futuressa. Ja koska tämä albumi ilmestyi ennen sitä, on taas helppo päätellä kumpi osapuoli kävikään taas varkaissa. Mutta Dreamissa on hyvää energiaa, siitä ei pääse mihinkään. Children Of The Night ei sitten enää paljoa säästele itseään, vaan heittää alkuun jykevät Queenin We Will Rock Youta mukailevat pauhaukset, ja vaihtaa sitten sen verran tuimaan hardcore/eurobiittiin että ei paremmasta väliä. Mukana on niin vänkää elektromaista melodiaa kuin tuimia taustasoundejakin. Dance The Night Awaysta on Shoutin tavoin mukana pidennetty versio, ja erityisesti tämän kappaleen kohdalla biisin venytys on vähän samantekevää ja turhaa, sillä ei se melodia siitä lyhkäisemmästä versiosta mihinkään muutu, ja muutkaan osuudet eivät enää parane, vaikka kuinka pitkittäisi. Mutta vallan hyvä kappalehan Dance The Night Away on, ja pojot himaan vie ehdottomasti taas Iris, jonka ansiosta kertsi kuulostaa tylsästi sanottuna todella hyvältä.

Albumin päättävät vielä remix-versiot Lover On The Linesta, Shoutista ja Dance The Night Awaysta. Ja parasta on se, että jokainen remix kuulostaa itse asiassa paremmalle kuin alkuperäiset versionsa. Lover On The Line luistaa hieman housemmaksi Offbeat Remixissaan, ja kaipaamaani melodisuutta saadaan taustalla läpi kappaleen vaimeasti piippaavalla soundilla, ja alkuperäisen puhelinmölinöitäkin on rukkailtu kiintoisemman kuuloisiksi. Legendaarinen Dj Quicksilver pistää Shoutin aivan uuteen malliin, käyttäen niin rujoja rummunkopautuksia kuin tyylikkään tylyjä pianosoundejakin, ja onneksi alkuperäisen version kökkö melodia on haudattu kokonaan. Varsin onnistuneena voidaan pitää myös Dance The Night Awayn Struck By Sunlight Remix-nimeä kantavaa versiota, jossa kappale on jätetty instrumentaalitasolle. Biisi paranee huomattavasti ilman Charlesin rap-osuuksia tai Iriksen laulamaa kertsiä, vaikka nekin toimivat alkuperäisessä ihan kiitettävästi siis. Instrumentaaliversio tosin tarjoaa Iriksen ääntä yhden ainoan samplen verran. Alkuperäisen melodia on säilytetty toki, mutta siihen on saatu myös kaundeuden ja vapauden tunnetta onnistuneiden highlight-taustojen ansiosta.

On kyllä sinänsä harmi, ettei The Free julkaissut kuin yhden albumin, sillä Crazy Worlds on vallan hyvä ja eheä kokonaisuus, täynnä tanssienergiaa 90-luvun puolivälistä. Melodisesti albumi ei ole mitenkään erityisen mahtava, ja muitakin heikkouksia Crazy Worldsissa on, kuten Ayla J:n heikompi lauluääni, mutta loppupeleissä ne ovat hienoisia pikkuvikoja, ainoa jota voisi kutsua hienoiseksi isoksi mokaksi on Shoutin alkuperäinen versio, jossa korostuu heppoinen melodia. Mutta niitä vahvoja puolia on sitten enemmän - Charles Simmonsin ääni on parasta mitä ysärimusiikin historiassa olen kuullut, ja hienointa on se, että heppua ei käytetä vain räppäämiseen - Loveletter From Space ja Anna näyttävät parhaiten, mihin tämä mies äänellään pystyy. Propseja menee rutkasti myös Iris Trevisanille niistä kappaleista, joiden kertosäkeitä hän koristaa mallikkaasti äänellään. Niin, ja viesti vielä meidän maamme medialle: Tämä yhtyehän ei ollut yhden hitin ihme. Mutta jos vielä haluatte tälle projektille titteleitä antaa, muuttakaa se yhden albumin ihmeeksi. Sitä The Free valitettavasti oli, mutta tämä albumi onneksi pysyy. Ja siihen albumikokonaisuusasiaan palatakseni: hyvä ja tasapainoinen albumikokonaisuus voi joskus vaatiakin ne pari vaisumpaa esitystä.

8/10